Slideshow (100%x100%)

  • Minun Hämeenlinnani - tuokiokuvia matkan varrelta


    Muutimme Hämeenlinnaan vuonna 1975. Olin 7. Meidän perheemme asui Emalitalossa Hallituskadulla. Se oli kätevää. Vanhempieni, Nurmisen Arjan ja Matin, työpaikka Hämeenlinnan Kaupunginteatteri näkyi ikkunasta. Vanha puutalo nykyisen Lumo-kerrostalon paikalla. Kävin Keskarilla koulua. Aamuisin äiti heilutti neljännen kerroksen ikkunasta. Käännyin aina katsomaan.

    Toisen luokan jälkeen meidän luokka joutui muuttamaan Vanhan koulun tiloihin eli Saaristen koululle. Se oli kamalaa, paitsi että koulumatkalla oli Levy ja kasetti. Ostin sieltä ensimmäisen c-kasetin. Koulumatkalla oli myös Sibelius-puisto. Siellä oli kesäisin aina konsertteja. Ihmiset istuivat pukeista ja laudoista tehdyillä penkeillä. Me tehtiin niistä kiikkulauta. Putosin ja käsi meni poikki. Tuli tutuksi nykyinen pääterveysasema, entinen sairaala. Seuraavana vuonna meni jalka poikki. En olisi halunnut tutustua sairaalaan uudestaan.

    Yläkoulun kävin Lyseolla. Hallituskadulle tuli Yves Rocher. Halusin olla kaunis ja ostin kovasti kosmetiikkaa. Sain ihottuman. Luokkakuvasta katsoo luonnonkiharat lyhyeksi leikannut 13 vuotias, jolla on ihottumaa. En ostanut enää rasvoja ja annoin hiusten kasvaa.

    Kaikki olivat viikonloppuisin Kirkkopuistossa tai sitten kierrettiin kartsaa eli nykyistä ykköskorttelia. Niin minäkin. Vastasuuntaan autojen kanssa, jotta saattoi nähdä, keitä on liikkeellä. Isä odotti aina iltaisin minua kotiin. Tiesin sen ja pidin sitä ihan tyhmänä tapana. Isä sanoi, että katsoo parvekkeelta Kirkkopuistoon ja tulee pesäpallomailan kanssa, jos jotain tapahtuu. Onneksi ei tapahtunut. Onneksi isä odotti. Aina oli keskusteltavaa. Äiti ei oikein tykännyt, kun ei puheeltamme saanut nukuttua. Kerrostalokolmiossa kaikki kuului. Alakerran täti kertoi äidille huomanneensa, että olen edistynyt pianonsoitossa. Yläkerran poika harrasti koripalloa. Siskolla oli onneksi hyvät unenlahjat.

    Olin innostunut matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta. Koska opettaja Salme Jussila-Mänki vaihtoi Lyseolta opettajaksi HYK:in lukioon, halusin minäkin sinne. Ja pääsin – onneksi. Sain opiskella sieluni kyllyydestä matematiikkaa ja fysiikkaa. Siitä on nyttemmin ollut hyötyä. Kemian opettaja oli raju. Laittoi happoa kädelleen. Me ihailtiin häntä.

    Koulumatka piteni, mutta ei ajallisesti.  Pyöräilin kiivaasti kirkon pihan poikki, siitä Raatihuoneenkatua tärisyttäen sillalle ja sitten seuraavalle sillalle. Ryhmittyminen Viipurintien sillalla oli pelottavaa. Välillä oli rekkojen välissä. Onneksi ei sattunut mitään. Jo silloin en osannut pyöräillä rauhassa.

    Lukion jälkeen halusin pois Hämeenlinnasta. Pääsin Turkuun opiskelemaan luokanopettajaksi. Kävin joka viikko kotona. Pidin täällä jumppaa ja sitä paitsi olin tavannut Kolibrissa jääkiekkoilija Lehkosen, joka veti minua Hämeenlinnaan. Kaksi vuotta ravasin Turun ja Hämeenlinnan väliä, kunnes Hämeenlinnan OKL:n ovet aukenivat. Asuttiin tämän kiekkoilijan kanssa ensin Hämeentiellä, sitten Raatihuoneenkadulla ja sitten Parolantiellä. Mentiin naimisiin. Nurmisesta tuli Lehkonen.

    Parolantie oli idyllinen. Fasaaneja, siilejä, jäniksiä kulki harva se päivä tiellä. Sitten kaikki muuttui. Tiiriö rakennettiin. Autojen letka oli jatkuva. Oli päästävä pois. Kävelin Ahveniston harjuja koiran kanssa. Sitten koiran ja lapsen kanssa. Kun hyppyrimäen alastulorinteen juurelta käveli ylös hyppyrimäen rinnettä, tunsin, kuinka autojen humina kasvoi metri metriltä. Onneksi löytyi Hirsimäki.

    Asunto vaihtui ja perhe kasvoi. Tulin suoraan synnytyssairaalasta uuteen kotiin. Hirsimäen rauha ympäröi meidät. Tertin pellot, Alajärvi, Ahvenisto - ihania paikkoja. Takapihalta pääsee suoraan metsään.

    Lasten kasvaessa ympyrä sulkeutui. Taas puhuttiin Kirkkopuistosta. Minä odotin illalla jälkikasvua kotiin. Kartsaa ei enää ole. Goodman on tullut tilalle. Pesäpallomailan tilalle tuli jääkiekkomaila ja näppäimistö. Minun Hämeenlinnani – muuttuva ja silti pysyvä. Koti.

      Takaisin